#krossisyksy, Oulun avoimet

Keskiviikkokrossit päättyivät Hiirosen etapille, mutta heti seuraavana lauantaina oli vuorossa  Oulun avoimet cyclocrossmestaruusskabat Heinäpään kukkulalla. Samalle viikonlopulle olin saanut todella houkuttelevan tarjouksen lähteä tutkailemaan naapurimaan krossiskeneä Tartoon ja Tallinnaan, mutta tälläkertaa kotikisa tulevan SM-kisan radalla vei voiton, sillä kauas tuntui olevan yksin nyt liian pitkä matka.

Lauantaina pävällä kulutin aikaa shoppailemalla ja kaupungilla kuljailemalla, sillä startti oli vasta iltapäivällä, eikä sentään lenkille viitsinyt lähteä. Täytynee todeta, että kaupoilla kiertelykin on kuitenkin yllättävän raskasta hommaa.

 

Iltapäivästä pääsin lopulta lähtemään kohti Heinäpään kukkulaa. Lämpömittari näytti olevan vain muutaman asteen plussan puolella, joten vaatetta sai pakata päälle ja reppuun vähintäänkin tarpeeksi. Lämmittelykierroksella olo olikin vielä jotenkin pullea ja kankea. Kuvittelin, että ehkä shoppailu oli vienyt tehot jaloista.

Lämmittelykierroksella tunsin itseni Michelin-ukon sukulaiseksi.
Kuva: Tarja Kivirinta

Starttiaika läheni yhtäkkiä hirveää vauhtia ja yhden lämmittelykierroksen jälkeen olikin jo kiire vähentämään vaatetta ja yhteiskuvan myötä hakemaan lähtöpaikkaa. Miten se aina tuleekin kiire, vaikka kuinka tarkasti miettii aikataulun etukäteen?



Lähtöön asettui noin 70 krossailijaa.
Kuva täältä

 

Otin lähtöpaikan taaempaa kuin aiemmissa etapeissa ja lähtö olikin melko rauhallinen. Ohi ei niin vain päässyt, vaan letkassa mentiin sitä vauhtia mitä mentiin. 

Lähdön jälkeen ei voinut paljon omaa vauhtia säädellä.
Kuva täältä

Alkuun oman vauhdin säätely oli siis vähän haussa ja puolen kilometrin starttiloopilla oli jopa ruuhkan tunnetta.  Ihan hyvään paikkaan olin kuitenkin sattunut asettumaan, sillä vaikka alkuun meno tuntui turhankin rauhalliseta, niin heti ensimmäisessä mäessä oma paikka alkoi löytymään. Lämmittelykierroksen jälkeen olin vähentänyt vaatetta pari kierrosta, joten liekö siinä syy kisa-adrenaliinin lisäksi, mutta pyörä tuntui liikkuvan huomattavan paljon paremmin kuin lämmittelykierroksen jälkeen odotin.

 

Juoksuesteissä oli jokakierroksella hyvä flow.
Kuva täältä

 

Pari ensimmäistä kierrosta meni mukavasti hyvävauhtisessa letkassa miehiä peesaillen, mutta kolmannelle kierrokselle letka karkasi ja sain ajella seuraavat kierrokset enemmän ja väliin onneksi myös vähän vähemmän itsekseni.  Vauhti pysyi kohtuullisen tasaisena ja meno oli mukavaa.

  

Nurmikkoshikaania.
Kuva täältä

En tiedä päästinkö itseni ehkä liiankin helpolla välillä, sillä parille viimeiselle kierrokselle sain jalkoihin lisää vauhtia, kun huomasin, että edellä ajavat selät alkoivat lähestymään. Niinpä parin viimeisen kierroksen teemana olikin aina vain uuden selän saavuttaminen. Vielä viimeisellä puolella kilometrilläkin saavutin yhden selän, jonka kanssa tulikin kamppailtua aina loppukiriin asti. Hyvää treeniä tuli siis myös loppukiristä, joka täpärästi kääntyi voitokseni.

 

Kuva: Tarja Kivirinta

Oulun avoimissa krossiskaboissa on tietysti jaossa mainetta ja kunniaa Oulun kovimpana krossailijana. Lisäksi koko krossicupista jaettiin palkinnoksi teemaan sopivat lehmänkellot  ja eniten pisteitä kerännyt krossailija palkittiin himoitulla kiertopalkinnolla sekä todella hienolla Chromen ajopaidalla. Paitojahan on valmistettu vain 100 kpl ja niitä voi saada vain palkinnoksi jostain pyörällä ajettavasta kisasta.

Ahkerat krossailijat saivat hienot lehmänkellot!
Kuva täältä


 

Tuo hieno Chromen ajopaita puettiin Juhan päälle ja minulle ojennettiin pysti, sillä olimme keränneet pisteitä saman verran. Arvatkaapa kumman ajopaitapinoon paita kuitenkin päätyi?

 



Kuva täältä

Aivan, viikkasin paidan minun ajopaitapinooni siniristipaidan päälle. Huomenna Heinäpäässä selviää keille cyclocrossin siniristipaidat kuuluvat ensivuonna. Jännittää.

 

#krossisyksy, stage 4-5

Stage 4, Ellinmaa

Raksilan krossejen jälkeen viikko hurahti taas vauhdilla. Syyskuun viimeisen keskiviikon etappiin krossiväen kokoontumispaikaksi oli määrätty Ellinmaa, joka on vuosikausia ollut tukikohtana kaikenlaisille pienille pyöräkisailuille. Ellinmaalla kulkeekin epävirallisen virallinen parin kilsan xc-henkinen maastopyörärata ja kyseisellä reitillä on tullut allekirjoittaneellakin testattua kuntoa kohtuullisen monta kertaa, niin numerolapun kanssa kuin ilmankin, joten siltä osin paikka oli hyvinkin tuttu. Krossia en kuitenkaan ollut koskaan Ellinmaalla päässyt ajamaan, sillä jos jonkinmoiset tekosyyt olivat olleet syynä Ellinmaan krossejen missaamiseen kohtuullisen monta vuotta.

Tänävuonna olin kuitenkin paikalla hyvissä ajoin ja tasan kuudelta startti jälleen saattelikin vajaat 90 krossailijaa 45 minuutin raastoon. Rata oli tuttua ja turvallista Ellinmaata, mikä tarkoittaa jatkuvaa nousua ja laskua sekä pitkiä polkupätkiä hiekkatieosuuksien välissä.  Ellinmaan radan hauskuus tulikin juuri pitkistä poluista, joilla ajaminen tuntui välillä jopa vauhdikkaalta. Vauhdin tuntu saattoi tosin  olla osittain optista harhaa, joka johtui reitin kapeudesta. Niin tai näin vauhti pysyi hyvin yllä, kun samaa vauhtia ajavia kilpakumppaneita hiillosti kokoajan selän takana.

 

Kuva: Suvi Hautamäki

 

Radalta löytyi tietysti myös jo tutuksi tulleet juoksuesteet, jotka oli astettu omasta mielestäni ehkä vähän nihkeästi ylämäkeen, eikä jalka meinannut niihin kunnolla alkuun nousta. Sanoisin, että jäi ehkä aavistuksen flow puuttumaan esteitä ylittäessä, mutta onneksi se näytti olevan raskasta muillekin ja  taisin itse olla lopulta kuitenkin voiton puolella esteiden ylittämisen sujuvuudessa, varsinkin kisan loppupuolella.

 

 

Ei meinannut jalka nousta yli. Kuva: ceesami

 

Ellinmaan rata oli kokonaisuudessaan vauhdikas, mutta ihan helpolla ei sielläkään kyllä päässyt. Ratamestari oli nimittäin pitänyt huolen, että aina alamäkien jälkeen tuli tiukkaa mutkaa ja vauhdit saatiin varmasti pois ennen ylämäkiä. Ilmaiseksi ei siis annettu mitään, mutta juuri jatkuvat kiihdyttelyt ja jarruttelut ovatkin se krossin hauskuus, kun samalla vielä saa ajaa oman ajotaidon rajoilla! Hauskaa oli siis taas ja ensimmäistä kertaa tälle syksyä ajo tuntui sujuvalta loppuun asti. Hyytymistä tai välikuolemaa ei tullut vastaan, mutta maali tuli, ehkä jopa liian aikaisin. Onneksi hauskuudelle oli tiedossa jatkoa vielä seuraavana keskiviikkonakin :)

 

Kuva: Mika Kankainen

 

Stage 5, Hiironen

Lämpimät syyskelit olivat vaihtuneet Ellinmaan etapin jälkeen yöpakkasiin ja päivälläkin ilma oli melko raikasta. Vaatetta sai siis pukea päälle reippaammin, kun suuntasin syksyn viimeisiin keskiviikkokrosseihin Hiirosen Käpälämäkeen. Pienten ylimääräisten seikkailujen jälkeen löysin lopulta Käpälämäelle ja kerkesinpä käydä vähän aistimassa radan tunnelmaakin, ennen kuin startti kajahti. Ensimmäinen kierros meni letkassa ajellessa varsin mukavasti, rataan pääsi enemmänkin tutuksi ja kroppakin alkoi lämpenemään. Olihan se rata kyllä taas taattua laatua. Oli polkua, mutkaa, jarruttelua, kiihdyttelyä, hiekkaa, nurmikkoa, asfalttia, jäätä, liukasta, pitävää ja lähes kaikkea mahdollista! Olin ottanut taas lähtöpaikan tutun renkaan takaa toisesta rivistä,  joten olin lähdön jälkeen melko kärjessä letkaa, mutta jo ennen puolta kierrosta kiireisemmät pääsivät kohtuullisen jyrkässä soranousussa helposti ohi. Toiselle kierrokselle lähdin kuitenkin hyvissä asemissa, mutta vauhdikkaan laskun jälkeen tein virheen jäiseen ylämäkeen; ei riittänyt enää reidessä vääntö, eikä renkaissa pito, joten jouduin jalkautumaan. Ongelma vain oli se, että kengätkään eivät pitäneet ja vajaan metrin eteneminen tuntui hetken lähes mahdottomalta, kun pitoa ei ollut kengän, saati renkaan alla. Hah, oli varmaan melkoinen näky kun yritin sutia mäkeä ylös, onneksi kuvamateriaalia ei ole tilanteesta näkynyt. Kun pääsin takaisin pyörän päälle ajo alkoi sujumaan pian ihan mukavasti ja jälleen löytyivät tutut kisakumppanit, joiden takana matka eteni mukavasti.

 

 

Kuva: ceesami

 

Viimesellä kierroksella keskittyminen pääsi hetkeksi herpaantumaan, kun aloin miettiä iskun paikkaa edellä menevän selän voittamiseksi. Kun ajatus hetkeksi siirtyi meneillään olevalta polulta tuleville poluille, osui kampi kiveen ja pyörän hallinta oli muutaman sekunnin täysin kateissa.  Polun oikealla puolella oli metsää ja olin varma, että kaadun. En vieläkään käsitä miten onnistuin, mutta jotenkin pyörä ohjautui metsään puiden välistä. Kun vauhti vähän hiljeni sain tilanteen takaisin hallintaan ja koukkasin seuraavien puiden välistä takaisin polulle ja matka jatkui, huh.  Miten epäonnistumisesta, eli pyörän hallinnan täydellisestä menettämisestä voikin lopulta saada niin suuren onnistumisen tunteen? Edellä mennyt selkä karkasi, mutta sain kuitenkin kiristettyä vielä vauhtia itsekin metsäreissun jälkeen, joten maaliin pystyi ajamaan hyvinkin tyyytyväisenä. Keskiviikkokrossit loppuivat, mutta vielä on krossisyksyä jäljellä Oulun avoimien ja SM-kisojen merkeissä. jes!